Herätyskello soi viimeistään kahdeksan maissa. Muutama minuutti vielä makoilua ja sitten sängystä ylös avaamaan verhoja ja tarkastamaan päivän säätä.
Hienolta näyttää, aurinkokin paistaa täydeltä terältä!
Rinteet aukeavat jo 8:30, joten nyt alkaa olla kiire ulos ja mäkeen. Mennään aamupesulle, syödään aamiaista, puetaan vaatteet ja varusteet päälle, haetaan lumilaudat suksivarastosta ja sitten kavutaan jyrkkää katua ylöspäin Stubnerkogelbahn-gondolihissille.
Puolivälissä pitää pysähtyä vetämään happea ja odottamaan sykkeen tasaantumista...
Perillä on jo jonoa. Kaikki muutkin haluavat päästä nauttimaan hienosta säästä. Noin 7min jonottamisen jälkeen noustaan hissin kyytiin ja vauhdilla ylös.
Hui, maisemat saattavat hieman huimata meitä Suomen tasaisiin lakeuksiin tottuneita.
Ylhäällä Stubnerkogelin huipulla (2250m korkeus, vrt laakso 1002m) hetki kartan tuijottelua ja pään raavintaa. Mihin suuntaan ja mihin mäkeen tänään mentäisiin? Gasteinin alueen (Sportgastein, Bad Gastein, Bad Hofgastein ja Dorfgastein) lähes sadassa rinteessä riittää valittavaa.
Kun suunta on selvillä, tungetaan väkijoukon läpi ja istutaan mäen reunalle kiinnittämään lautaa jalkoihin. Vielä lasit kypärän reunalta silmille ja sitten menoksi.
Laskiessa voidaan ihailla huikeita maisemia, puhtaan ja koskemattoman lumen paljoutta sekä nauttia rauhasta silloin, kun rinne ei ole täynnään muita laskijoita.
Oho, kylläpäs tuo punapukuinen mies menikin läheltä, vaikka tilaa olisi ollut vaikka muille jakaa. Samperin hurjapäät...
Puoliltapäivin rinnekahvilassa nautitun pyttipannun jälkeen on hyvä jatkaa matkaa. Hupsista, nyt pitääkin lisätä vauhtia, että ei jäädä muiden vauhdista.
Enimmillään 12km pituisiksi venyvät rinteet ovat liian raskaita yhteen menoon laskettavaksi, joten välillä pysähdytään lepuuttamaan jalkoja ja otetaan samalla kuva alapuolella aukeavasta Bad Gasteinin kylästä. (Klikkaahan kuvaa, jotta näet sen isompana.)
Maisema näyttää siltä, kuin joku olisi levittänyt oikean metsikön taustalle vanhan, haalistuneen mainosjulisteen. Liian tarkka katsominen saa melkein pään pyörälle. Ollanko me tosiaan näin korkealla?
Tähän laskuun onkin hyvä lopettaa ensimmäinen päivä.
Seuraavana aamuna keli onkin vallan toisenlainen. Laakso on sakean sumun peitossa, pilvet roikkuvat puolivälissä rinnettä ja huipulla sataa lunta niin, ettei tahdo nähdä kymmentä metriä edemmäs. Silti noustaan tuolihissillä vielä korkeammalle.
Lopulta ollaan Schlossalm vuoren huipulla (2050m) ja ympärillä pitäisi levittäytyä vuoristorivi toisensa jälkeen, mutta mitään ei näy. Hyvä että lähimmät laskijat ja satunnaiset rinnetolpat pystyy erottamaan valkeuden seasta.
Aistit huijaavat minkä ehtivät ja kuvitellessasi tulleesi ylämäkeen ja vauhdin alkaneen hidastua, vilkaiset sivullesi ja näet rinteen hennon kaaren. Se viekin alaspäin! Olet edelleen alamäessä ja vauhti sen kun kasvaa. Mutta ei hätää, jos satut kaatumaan, vastassa on paljon pehmyttä lunta.
Hyvissä ajoin ennen klo 16ta, jolloin hissit suljetaan, suunnataan takaisin kohti kotirinnettä. Emmehän halua jäädä väärälle puolelle vuoristoa ja turvautua kylien välissä ajaviin skibusseihin, kun voisimme käyttää saman ajan laskemalla?
Kun vihdoin ollaan taas Stubnerkogelbahn-hissin ala-asemalla avataan siteet ja nostetaan laudat kainaloon. Kuljetaan jarrutellen alamäkeä hotellille, viedään laudat suksivarastoon ja suunnataan oman huoneen kautta ilmaiselle allasalueelle. Virkistävän suihkun jälkeen siirrytään lillumaan altaan lämpimään veteen.
Illalla piipahdetaan vielä läheiseen ravintolaan juomaan almdudleria apfel strudelin kera. Samalla kerrataan päivän laskuja, eikö ollutkin mukavaa?
Onneksi maisema ja lämpötila ehtivät viikon aikana vaihtua hieman talvisempaan:
Alusta asti lunta kuitenkin riitti ylhäällä rinteillä. Oli oikeastaan hassua lautailla päivä ylhäällä vuorilla pikku pakkasessa ja sitten iltapäivällä laaksoon palatessa huomata, että alhaalla oli useampi plussa-aste, paljas maa ja muutenkin keväinen fiilis. Tällä kertaa koitan muistaa, että ei kannata kauhistua, vaikka koneesta ulos astuessa ulkona olisikin rankka vesisade. 
Ja tässä paita asiakkaan, eli Bichon Frise - rotuisen Werneri-koiran päällä. Normaalistihan Werneri pitää vaatteita yllään vain pakkasilla ulkoillessa ja oli siksi ehkä hieman ihmeissään, kun pukemisen jälkeen alettiinkin kuvaamaan ja komentamaan - Paikka!
Kuvien ottamisen jälkeen Werneri meni muina miehinä levähtämään, eikä ollut paidasta enää moksiskaan.
Vastaahan lopuksi vielä sivupalkin yläreunassa olevaan kyselyyn koirien vaatteista. Ovatko ne turhia? Söpöjä? Tarpeellisia? Tai kirjoita mielipiteesi kommenttina.
Samalle koiralle olisi neulepaidan kutominen menossa, mutta se onkin paljon työläämpi juttu. Vaikka netistä löytämässäni ohjeessa oli suositeltu S kokoa bichoneille, huomasin sen jo alustavien mittausten perusteella liian pieneksi. Siinä sitten olen yrittänyt säveltää kokoa sopivaksi ja saada Werneriä välillä kylään sovitukseen. Hauska vierashan tuollainen pieni koira tosin on.
Sekä Tilda-tyylinen onnittelukortti henkilölle, joka täyttää vuosia aina Runebergin päivänä.
Tekis vähän mieli luovuttaa ja tehdä vain puolipituiset hihat tai boleron sijasta liivi. Mutta koitetaan... jospa ne joskus valmistuu. Ensimmäisestä hihasta on nyt tehty peräti 16cm, enää 50cm jäljellä.
Lisätuskaa aiheuttaa se, että alkuperäinen ohje on aivan toiselle langalle tarkoitettua + minun käsialani on yleensä paljon tavallista löysempää, eli kovasti tässä joutuu laskemaan minkä verran tekee silmukoita, kierroksia ja lisäyksiä. Taitaa olla todennäköisempää, että jossain kohtaa menee pieleen kuin, että bolerosta tulisi juuri minulle sopiva.
